tiistai 27. joulukuuta 2016

Vuosikatsaus 2016

Kuva: Murha ja oikeusmurha - Vuosikatsaus 2016

Vuosi 2016 merkitsi vihdoin loppua poliisin ja viranomaisten vuosia jatkuneelle vainolle, jonka kohteena olin ollut syksystä 2008 lähtien. Korkein oikeus ei enää myöntänyt valituslupaa syyttäjälle murhajutussa. Pitkittynyt oikeusmurhakierre päättyi murhajutun osalta siihen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa murhajutun sivutuotteena syntyneestä SERI-oikeusmurhavyyhdistä, jota ei saatu purettua vieläkään. Juttu joutui "nuorisojaoston" käsiin, joka typeryyttään, ylimielisyyttään tai sitten ylemmältä taholta tulleen määräyksen vuoksi laittoi purkuhakemuksen läpihuutojuttuna arkistoon. Perusteluista näki, ettei KKO:n nuorisojaosto ollut tajunnut lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista yhtään mitään. Tuskin se edes vaivautui lukemaan purkuhakemuksen liitteenä olleita asiantuntijalausuntoja.

Taistelu väärän SERI-tuomion purkamiseksi jatkuu siis edelleen.

Myös murhajuttu jatkuu. Sain nyt joulukuussa vielä yllättävältä taholta uutta tietoa pääepäillystäni, josta muiden jo aikaisemmin tiedossani olleiden seikkojen ohella keskustelin vähän ennen joulua erään poliisin kanssa.

Tämän poliisin mielestä pääepäiltyni pitäisi ehdottomasti saada tutkittvaksi, mutta aika ei välttämättä ole paras mahdollinen juuri nyt. KRP:llä on niin paljon väärään tietoon perustuvaa väärää asennetta, että sinne juttua voi olla tällä hetkellä hankala saada. Kunhan tulee oikea hetki, murhalla on kuitenkin kaikki edellytykset tulla selvitetyksi. Poliisin keinovalikoimiin kuuluu menetelmiä, joita pääepäiltyyni voisi hyvin soveltaa. Poliisi kehotti minua olemaan kärsivällinen.

Murha ei vanhene. Virkarikos sen sijaan vanhenee. Törkeä virkarikos vanhenee kuitenkin vasta 10 vuodessa. Siispä on täysin mahdollista, että Tapio Santaoja ja Tuija Niemi saadaan vielä kiinni virkavirheistään, joita on äärimmäisen vaikea uskoa pelkäksi vahingoksi.

Vuoden henkilökohtainen kohokohtani oli hetki, jona sain vihdoin kirjani Murhalesken muistelmat valmiiksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen työkykyni ei ole enää entisensä ja pelkästään kirjoittaminen oli voimia vievä kokemus. Kun kirjoitin, jouduin elämään kaikki kammottavat tapahtumat uudestaan.

Samoin kirjan julkaisuun liittyvät esiintymiset olivat valtava haaste. En olisi koskaan arvannut, että tulisin vielä esiintymään satojen ihmisten edessä Suomi-Areenassa, TV:n keskusteluohjelmissa tai Helsingin kirjamessuilla, koska olen aina kammonnut esiintymisiä. Selvisin joka tapauksessa hengissä näistäkin tilaisuuksista ja olen tyytyväinen, että uskalsin lähteä.

Arvasin jo etukäteen, että kirjani tulisi kohtaamaan suurta vastustusta niissä piireissä, joissa ei ole ollut halua horjuttaa ennakkouskomuksia. Siihen nähden kirjani on myynyt erittäin hyvin. Parhaimmillaan se oli Akateemisen kirjakaupan ykkönen, Mitä Suomi lukee -listan kuudennella sijalla ja se on myynyt hyvin myös äänikirjana. Olen saanut hyvää palautetta lukijoilta sekä kasvotusten että blogin välityksellä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kirja, joka oikoisi tiettyjä vääriä käsityksiä, mutta olisi lukijalle myös mieleen jäävä lukuelämys. Tunnen onnistuneeni molemmissa.

Kiitokset kaikille niille, jotka ovat antaneet myönteistä palautetta tai olleet muuten vain hengessä mukana. Erityiskiitokset Niinalle, joka on jaksanut kuunnella murheitani pitkillä kävelylenkeillä!

Kiitokset myös sille kouralliselle ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet blogiini jotain negatiivista. Kiitos, että olen saanut olla se ylivuotoviemäri, joka on saanut auttaa sinua jaksamaan omien murheittesi kanssa omassa elämässäsi!

Oikeustaistelu ja blogin kirjoittaminen jatkuvat edelleen. Hyvää uutta vuotta 2017!

torstai 1. joulukuuta 2016

Ulvilan murha 10 vuotta

Kuva: Ulvilan murha 10 vuotta

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan makasin sairaalassa kytkettynä laitteeseen, joka piti vasemman keuhkoni toiminnassa. Olin saanut aamuyöllä rintaani hengenvaarallisen veitseniskun tuntemattomalta mieheltä, joka oli tunkeutunut omakotitaloomme Ulvilassa. Jos veitsi olisi uponnut vähänkin syvemmälle - suoraan sydämeen - olisin kuollut.

Minä jäin kuitenkin henkiin. Mieheni Jukka S. Lahti sen sijaan kuoli.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen fyysisesti elossa, mutta olen menettänyt melkein kaiken muun arvokkaan, mitä minulla joskus oli. Mitä murhaaja ei minulta vienyt, sen vei Porin poliisi, syyttäjälaitos ja joukko kelvottomia tuomareita. Oikeusmurhan SERI-haaran purkaminen on edelleen työn alla, ja alkuperäinen murhaajakin pitäisi saada kiinni.

Olen kasannut pikku hiljaa muistiota murhaepäillystäni.  Nyt marraskuun lopulla sain vihdoinkin haltuuni  kauan kaipaamani lehtiartikkelit murhan ensimmäisistä uutisoinneista.

Mediassa kerrottiin heti seuraavana päivänä murhaajan tuntomerkit ja otsikoissa epäiltiin, että kyseessä oli kosto Luvatan antamista potkuista. "Poliisi etsii murhan motiivia Luvatan rajuista vähennyksistä", luki paikallislehti Satakunnan Kansassa. Tekstistä kyllä selvisi, että poliisilla oli muitakin epäilyjä, mutta otsikot viittasivat nimenomaan pääepäiltyni entiseen työpaikkaan Luvataan. Epäiltiinpä iltapäivälehdessä sitäkin, että murhaaja oli todennäkäisesti saanut vammoja.

Eipä ihme, että vaatteiden läpi naarmuuntunut pääepäiltyni joutui paniikkiin ja ryhtyi illemmalla viiltelmään itseään fileerausveitsellä - tai lavastamaan viiltelyä. Olihan poliisi jo jäljillä.

Käsivarren viiltelyt vielä joku voisi uskoa - kasvojen viiltelyä ei. Poliisikin epäili, mutta pääepäiltyni onneksi poliisilla oli niin paljon muita vihjeitä tutkittavana, että se jätti pääepäiltyni rauhaan avovaimon antaman alibin verukkeella.

Nyt jälkiviisaana voisin arvostella poliisia siitä, ettei se kuiduttanut pääepäiltyni autoa ja asuntoa eikä laittanut häntä hajutestiin. Kynnenalusnäytteetkin jäivät ottamatta. Ymmärrän kuitenkin, ettei poliisin kannattanut vielä tässä vaiheessa panostaa liikaa yhteen epäiltyyn, kun iso joukko muita oli vielä tutkimatta. DNA-näyte häneltä otettiin heti kun selvisi, että takkapuun kulmaan oli todennäköisesti jäänyt jälki murhaajasta. Valitettavasti silloin ei kukaan vielä tiennyt, että se onneton jälki olikin tarttunut takkapuuhun KRP:n laboratoriosta.

Osuipa silmiini vanhoja uutisia lukiessani myös Porin poliisin entisen päällikön Timo Vuolan haastattelu. Vuola totesi, että paikallaan polkevissa henkirikosjutuissa on syytä vaihtaa tutkinnanjohtajaa, jos menee vuosikin ilman läpimurtoa. Täytyy sanoa, että kerrankin olen Timo Vuolan kanssa jostain samaa mieltä.

Muistiostani puuttuu vielä vastaus muutamaan kysymykseen. Sitten pitäisi vielä löytää uusi tutkinnanjohtaja. Muualta kuin Porista.

Elämä kuitenkin jatkuu. Vastapainona ikuiselle oikeustaistelulle olen tehnyt vaihteeksi joulublogia ja söimme eilen tyttäreni kanssa kuorrutettuja piparkakkuja. Muistelimme samalla menneitä ja katselimme kuvia, joita otin viime kesänä paikasta, johon Jukan tuhkat on laskettu. Sille paikalle on vuosien varrella noussut jo isoksi kasvanut puu.

Kauan on aikaa kulunut, mutta uskon, että murha lopulta selviää ja saan kuulla syyn, miksi joku vei minulta miehen ja lasteni isän. Haluan, että hän tunnustaa tehneensä väärin ja pääsee sovittamaan tekonsa. Vankilapaikka odottaa.